Blanchard ja Leigh (2013) ovat tutkineet reaalisen bruttokansantuotteen kasvuennusteita velkakriisin alussa ja verranneet niitä toteutuneisiin kasvulukuihin. Tutkimuksen johtopäätös on se, että reaalisen bruttokansantuotteen kasvuennusteet ovat olleet merkittävästi yliarvioituja suhteessa toteutuneisiin kasvulukuihin. Ennustetun bruttokansantuotteen kasvun ja sopeutustoimien välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio. Mitä suurempia sopeutustoimia toteutettiin, sitä heikompi on talouskasvu ollut velkakriisin alkuvuosina.
KUVIO 1 – Y-akseli kuvaa reaalisen bruttokansantuotteen ennustevirhettä vuonna 2010. X-akseli kuvaa rakenteellisen alijäämän muutosta suhteessa potentiaaliseen tuotannon tasoon nähden. (Blanchard & Leight 2013,40.)
Regressioanalyysin tuloksena Euroopan aineistolla saadaan β= -1.095, kun selitettävänä muuttujana on toteutunut talouskasvu ja selittävänä muuttujana valtion rakenteellisen alijäämän muutos suhteessa potentiaaliseen tuotannon tasoon (kuvio 1). Tämä tarkoittaa sitä, että jokaista bruttokansantuotteeltaan yhden prosentin suuruista menoleikkausta kohden bruttokansantuote on vähentynyt kaksi prosenttia. Jos kasvuennuste olisi ollut täsmällinen, jokaista leikkausprosenttia kohden talouskasvu olisi vähentynyt vain yhden prosentin. Rakenteellisen alijäämän positiiviset muutokset tarkoittavat kiristävää ja negatiiviset elvyttävää finanssipolitiikkaa. (Blanchard & Leight 2013, 8.)
Ennustevirheiden syyksi Blanchard ja Leigh (2013, 3-4) löytävät kolme tekijää. Ensimmäiseksi, reaaliseen korkotasoon ei pystytty vaikuttamaan, koska euroalueella nimellinen korkotaso oli jo lähellä nollaa. Toiseksi, ihmisten kulutusalttius ja yritysten investointihalukkuus riippui todellisuudessa enemmän nykyhetken tasostaan kuin tulevaisuuden odotetusta tasosta. Kolmanneksi, näyttää siltä, että finanssipolitiikan kerroinvaikutukset riippuvat suhdannetilanteesta.
Mankiwin (2000, 334) mukaan ekspansiivisen rahapolitiikan avulla voidaan stimuloida taloutta. Taloutta stimuloiva vaikutus tapahtuu nimellisen korkotason laskun kautta. Nimellisen korkotason lasku vahvistaa investointikysyntää. Rahapolitiikka menettää tehoaan, jos nimellinen korkotaso on jo lähellä nollaa eikä korkotason lasku ole täten mahdollinen. Keskuspankilla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa nimellisen korkotason kautta reaalisen korkotason muutokseen. Tilannetta kutsutaan nollakorko-ongelmaksi (Zero lower bound problem).
Kuvio kaksi kuvaa IMF:n simulaatioita menoleikkausten vaikutuksista tuotannon tasoon nähden viiden seuraavan vuoden ajan, kun t=0 on menoleikkausten toteutusajankohta. Kyseinen simulaatio on toteutettu pienen avotalouden tapauksessa, jolloin maailmantalouden shokit vaikuttavat valittuun pieneen avotalouteen. Tässä tapauksessa pientä avotaloutta edustaa Kanada. Kanada on suhteellisen pieni talous, jolloin sen vaikutus maailmantalouteen on hyvin pieni.
KUVIO 2 – Sopeutustoimenpiteiden vaikutus tuotantoon viiden seuraavan vuoden aikana (IMF 2010, 110).
Mallissa sopeutustoimet painottuivat kokonaan menoleikkauksiin, joiden suuruusluokka vastaa yhden prosentin bruttokansantuoteosuutta. Samalla oletetaan, että keskuspankki on kyvytön vaikuttamaan kahden seuraavan vuoden ajan korkotasoon, jota edustaa kuvioissa kaksi sininen viiva. On hyvin epätodennäköistä, että keskuspankki ei pystyisi vaikuttamaan korkotasoon yli kahta vuotta. Tästä syystä kaksi vuotta on valittu raja-arvoksi kyseisessä simulaatiossa. Punainen viiva kuvaa tilannetta, jossa keskuspankki pystyy vaikuttamaan nimelliseen korkotasoon. (IMF 2010, 109.)
Simulaatio antaa selkeän johtopäätöksen korkotason ja menoleikkausten suhteesta. Menoleikkausten vaikutus tuotannon tason laskuun jää merkittävästi pienemmäksi, kun keskuspankilla on mahdollisuus vaikuttaa nimelliseen korkotasoon. Sopeutustoimien tehokkuuteen vaikuttaa siis keskuspankin kyky alentaa ohjauskorkoa ja tukea ekspansiivisella rahapolitiikalla menoleikkaustoimenpiteitä.
Eggertson ja Krugman (2012) ovat tutkineet tilannetta, jossa kotitaloudet ja yritykset ovat korkeasti velkaantuneita. Kun talouteen tulee negatiivinen shokki, esimerkiksi asuntokuplan puhkeaminen, seuraa tästä kotitalouksien ja yritysten havahtuminen velkaantumisen riskeille.
Kotitaloudet vähentävät nopeasti kulutustaan ja yritykset investointejaan, koska molemmat haluavat päästä eroon liian korkeasta velkaantuneisuudesta. Kaksikko argumentoi, että tässä tilanteessa kotitalouksien kulutusalttius riippuu tosiasiassa enemmän nykyhetken tuloista eikä niinkään tulevaisuuden odotetuista tuloista. Myös yritysten investointihalukkuus riippuu enemmän voittojen nykyhetken tasostaan eikä tulevista voitoista. Kulutus- ja investointihalukkuuden muutoksen takia kotitaloudet ja yritykset reagoivat nyt paljon herkemmin tulojen ja voittojen muutoksiin.
Finanssipoliittisen elvytyksen yksi rooli on pitää yllä korkeaa tuotannon tasoa ja työllisyyttä samalla mahdollistaen sen, että velalliset voivat vähentää velkaantumistaan. Ongelman ydin on siinä, että velalliset, kotitaloudet ja yritykset, ovat likviditeettirajoitteisia. Julkisen sektorin velkaantuminen antaa yksityiselle sektorille mahdollisuuden vähentää omaa velkaantumistaan. Samalla vältytään työttömyyden nousun ja tuotannon tason laskun aiheuttamilta kustannuksilta, kun valtio pitää yllä korkeaa tuotannon tasoa.
Peetu Keskinen
Pareto ry projektivastaava 2016
Lähteet:
Blanchard, O. & Leigh, D. (2013). Growth Forecast Errors and Fiscal Multipliers. IMF, Working Paper No. 13/1.
Mankiw, N. G. (2000). Macroeconomics. (4th edition). New York: Worth Publishers
IMF (2010). World Economic Outlook: Recovery, Risk and Rebalancing. 10/2010. International Monetery Fund.
Eggertsson, G. & Krugman, P. (2012). Debt, Deleveraging, and the Liquidity Trap: A Fisher-Minsky- Koo Approach. Quarterly Journal of Economics, Vol. 127, No. 3, 1469–513.
Comentários