Olen Tatu. Olen Pareton tietohallintovastaava vuodelta 2007, KTM / Kansantalous mallia 2008, ja nykyään Henkilöstöupseeri Suomen Kriisinhallintajoukoissa Kosovossa.
Ihmiset jaksavat usein ihmetellä mikä saa ekonomin vetämään maastovaatteet päälle ja painumaan Balkanille Euroopan synkimpään kolkkaan. Koska mustaan rauhanturvaajahuumoriin perustuva vastaus ei ylitä Pareton julkaisukynnystä, pyrin valottamaan ihan oikeita lähtööni johtaneita syitä. Puhun niin totta kun osaan. Yleisellä tasolla syyt reissuun lähtöön ovat pitkälti samat kuin vaihto-oppilaaksi lähtijöillä. Uskon kuitenkin Kosovossa oppivani itsestäni, maailmasta ja elämästä yleensä enemmän kuin vaihdossa, jossa näkee tyypillisesti melko samanlaisen Erasmus-elämän kuin Tampereellakin.
Henkilökohtaisella tasolla kysymys oli toisaalta pitkän aikaa kyteneestä haaveesta, toisaalta siitä että elämäni ei ole tuntunut liikkuvan oikein mihinkään järkevään suuntaan valmistumisen jälkeen. Silloin kun ei enää voi pysyä paikallaan on pakko lähteä liikkeelle. ”Pysähtyminen tappaa”, kuten marssilla sanotaan. Kuitenkaan esimerkiksi tuoreen eron jälkeen ei kannata välttämättä reissuun sännätä, sillä ”alhaalla” on kiusallisen paljon aikaa ajatella kipeitäkin asioita. Työnantajille aion jälkeenpäin väittää lähteneeni vuodeksi lamaa pakoon.
Asemapaikkani Kosovossa on Suomalaisten ainoassa leirissä Camp Villessä, joka sijaitsee Lipljanin kylässä lähellä pääkaupunki Pristinaa. Leiri on perustettu vanhan paperitehtaan rauniolle ja tiheä kyläasutus alkaa aivan betoni-piikkilanka-muurin takaa. Toisesta suunnasta leiri rajoittuu niittyyn jolla näkee usein lehmiä, lampaita, kanoja ja kulkukoiria. Hevonen on Kosovossa edelleen tyypillisempi maatalouskone kuin traktori. Yksikkö johon kuulun on suomalaisen esikunnan henkilöstöala, jossa ”joukkuekavereihini” kuuluu juristi, toimittaja, pappi, pankkimies ja pomona kokenut maavoimien esikunnan kapteeni. Päivittäinen työni on hyvin pitkälti tavallista toimistotyötä, henkilöstötietokannan ylläpitoa sekä erilaisten henkilöstölistausten toimittamista eri tarkoituksiin. Toimenkuvani on kiitettävän monipuolinen, ja olenkin saanut komennukseni aikana toimia mm. postivirkailijana, jalkapartiomiehenä, lentokenttähenkilöstössä sekä autonkuljettaja/turvamiehenä.
Tyypillisimmillään rauhanturvatoiminta tuo ihmisille mieleen jääkärijoukkueen toiminnan, jossa kierrellään kaduilla pitämässä yllä järjestystä, jututetaan paikallisia sekä etsitään aseita ja räjähteitä tarkastamalla taloja ja ajoneuvoja. Vaikka tämä onkin oikea kuva rivimiehen työstä normaalissa rauhanturvamissiossa se ei juuri kuvaa omaa työtäni tai Kosovon tilannetta enää ylipäätään.
Kosovossa puolestaan yhteiskunta alkaa olla siinämäärin jaloillaan, että järjestyksenpitovastuu on luovutettu paikalliselle poliisille, jota valvoo EU-poliisi. Rauhanturvaajat ovat paikalla enää oikeastaan viimeisenä reservinä suurten mellakoiden varalta, joita Kosovossa on nähty viimeksi vuonna 2004.
Toimistotöissä oleva rauhanturvaaja tekee tyypillisesti kuusi päiväistä työviikkoa. Illat istuskellaan yleensä saunalla, urheillaan, pelaillaan jotain tai katsellaan leffoja, ellei sitten lähdetä käymään jossain. Sunnuntaisin pyritään yleensä keksimään jotakin erikoisempaa tekemistä, että päästään pois leiristä. Silloin tällöin tarjoutuu mahdollisuus lähteä päiväksi marssille, retkeilemään tai ostoksille naapurimaahan Makedoniaan, ja yleensä tälläisiin tilaisuuksiin tartutaan varsin hanakasti ”arjen rikkomiseksi”.
Kaikki täällä Kosovossa on ollut täysin erilaista kuin etukäteen odotin ja odotuksia joutui rukkaamaan kunnolla uuteen uskoon jo ensimmäisellä viikolla. Ehkä suurin yllätys ja pieni pettymyskin oli se, että maa on pienestä epäjärjestelmällisyydestään huolimatta jo varsin pitkälle kehittynyt. Into on kuitenkin ainakin toistaiseksi jaksanut kantaa lähes jokaisena päivänä.
Rauhanturvaajien keskuudessa lannistuminen/masentuminen/tympääntyminen
/hajoaminen on sen verran tavallinen ilmiö, että sille on jopa oma sana: Lana. Itselleni lana on iskenyt reissun aikana suurin piirtein neljänä iltana yleensä vesisateen, työasioiden takkuisuuden tai vastaavien syiden vuoksi. Vertailun vuoksi täytyy todeta, että Suomessa lanaan tyypillisesti marraskuusta helmikuuhun, joten lähtö ei ole varsinaisesti kaduttanut.
Kun missio loppuu, marraskuussa ajattelin ajella jonkin aikaa ympäri eurooppaa, pitää isot paluubileet Bolassa ja ilmoittautua sitten työttömyystoimistoon. Rauhanturvaajana ei tarvitse suunnitella elämäänsä.
– Tatu O.